Olen vastannut noin 300 vaalikonekysymykseen. Yksikään kysymys ei ole koskenut lunastuslain perusteella rakennettavia voimajohtojen korvauksia, vaikka niiden rakentaminen on tuulivoimabuumin myötä ajankohtaista. Myös aurinkovoiman kasvu jatkuu ja nämä yhdessä lisäävät sähkönsiirtoyhteyksien tarvetta niin Suomen kantaverkon, energiayhtiöiden kuin hankekehittäjien rakentamien siirtolinjojen osalta.
On valitettavaa, että jokainen hankekehittäjä suunnittelee omat siirtoyhteytensä ja yhteistyötä muiden kanssa ei juuri tehdä. Tämä tarkoittaa, että siirtoyhteyksiä kantaverkkoon rakennetaan enemmän kuin olisi tarpeen, verrattuna tilanteeseen, jossa johtoreittejä optimoitaisiin yhteistyössä lähialueella toimivien hankekehittäjien kesken.
Tuulivoimapuistojen siirtoyhteyksiä rakennettaessa nykyinen lunastuslaki on ongelmallinen maanomistajan näkökulmasta. Laki lähtee ajatuksesta, että lunastaa saa, kun yleinen tarve sitä vaatii.
Yleisen tarpeen tulkinta on ollut laveaa ja tuulivoimapuistojen sähkönsiirtoyhteydet on toteutettu yleisen tarpeen perusteella. On huomionarvoista, että maanomistajat ovat eriarvoisessa asemassa riippuen siitä omistavatko maata energiantuotantoalueelta, vai alueelta, jonka läpi tuotettu sähkö siirretään kantaverkkoon siirtolinjaa pitkin.
Tuulivoimaa rakentavat yhtiöt hankkivat tuulivoimapuistojen rakentamiseen tarvittavat maa-alueet vapaaehtoisuuteen perustuvin maanvuokrasopimuksin, kun taas siirtoyhteydet voidaan hankkia lunastuslain perusteella, jolloin korvaukset ovat murto-osan verrattuna maanvuokrasopimusten korvauksiin. Siitäkin huolimatta, että molemmissa kyse on kaupallisesta hankkeesta.
Uusiutuvan energian rakentamisen kautta saamme osamme vihreän siirtymän investoinneista ja hyvä niin. Siirtoyhteyksien maanlunastuskorvauksen alhainen taso ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen maanomistajille. Lunastuslain yleisen tarpeen tulkintaa kaupallisten hankkeiden kohdalla on kiristettävä ja vähintäänkin lunastuskorvausta tulee merkittävästi korottaa.