Tänään Etelä-Savon ammattiopisto Esedulla oli muutaman tunnin vaalikeskustelu, jonka antia vieläkin prosessoin. Kysymykset olivat nuorten käsialaa ja meitä ehdokkaita ei todellakaan päästetty helpolla, kun vastauksia kyseenalaistettiin. Ja näin sen kuuluukin olla, tällaista keskustelua olisin itseasiassa toivonut vaalien alla enemmänkin: ehdokkaiden näkemyksien haastamista, koska näin kehitystä tapahtuu.
Parin tunnin vierailusta suurin osa kului mielenterveysasioiden parissa ja nuoret kertoivat avoimesti omista ja kavereiden kokemuksista. Nämä terveiset kulkeutuvat toivottavasti myös hyvinvointialueemme päättäjille.
”Jos menee hakemaan apua ja kertoo yrittäneensä itsemurhaa, laitetaan kotiin lääkkeiden kanssa ja soitetaan seuraavana päivänä.” Onhan tästä saanut lukea, mutta asian sanoittaminen suoraan iskee paljon syvemmälle.
Voidaanko enää puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, kun on varsin hyvin tiedossa, että meillä ei voida hyvin ja apua ei saa edes hädässä?
Jo ennen koronaa ja sodan tuomaa ahdistusta, meillä voitiin huonosti ja suuressa kuvassa kriisit ovat vain entisestään paisuttaneet mielenterveysvelkaamme.
Jos menet murtuneen jalan kanssa hakemaan apua, ei sinua laiteta Buranan kanssa kotiin, vaan saat hoitoa. Mutta kun mieli murtuu, niin sen voi hoitaa akuuttivaiheessa lääkkeillä ja jättää ihminen oman onnensa nojaan. Niinkö?
Mielenterveyspalveluiden (tai voiko sanoa palvelu, jos palvelua ei saa?) riittämättömyydestä puhutaan paljon ja olen valitettavasti jokunen vuosi sitten itsekin todennut asian olevan valitettavasti näin. Ihan kun siinä, että raauhaudut viimeisillä voimilla hakemaan apua, ei olisi tarpeeksi.
Ei aikuisenkaan kohdalla hoidon laiminlyönti ole hyväksyttävää. Vielä enemmän se on kuitenkin väärin, kun kyseessä on lapsi tai nuori, joilla ei ole vielä pitkää elämänkokemusta, josta ammentaa kriisin selättämiseksi. Apua on saatava silloin kun sen tarve iskee. Jos jotain jo ihan vanhempana toivoisi, niin sen, että kun henki on kyseessä, niin apu ja resurssit löytyisivät samalla hetkellä, eikä seuraavana päivänä – entäpä jos silloin onkin myöhäistä.
Mieleeni palasi myös alkuviikosta työpaikalla käymäni neljän tunnin hätäensiapukoulutus: koulutuksesta mikään kohta ei koskenut akuuttia mielenterveyteen liittyvää hätäensiapua. Eikö pitäisi hengenuhka kun ei välttämättä aina tule ulkopuolelta?
Tarvitaan mm. lisää resursseja mielenterveyspalveluihin, matalan avun paikkoja, lisää opiskelupaikkoja, psykoterapiakoulutuksen hinnoittelun uudistamista ja terapiatakuu.
Tarvitaan myös ennen kaikkea välittämistä toisistamme. Kysy mitä kuuluu, auta ja kuuntele. Yhteiskuntamme on valitettavasti rikki ja sitä ei sormia napsauttamalla korjata.
Tämän päivän perusteella sanoisin, että VAU, miten rohkeita nuoria meillä onkaan. Vaikuttajapotentiaalia ja maailma just niin auki, kun jokainen itse haluaa. Katson jokaista tarinansa jakanutta ylöspäin. Puhutaan mielenterveysongelmista avoimesti ja tuodaan ongelmat näkyviksi.